Talkoot – ikivanha yhdessä palkatta tekemistä ja projektien toteuttamista kuvaava sana – on ollut käytäntö suomalaisessa yhteiskunnassa monien sukupolvien ajan. Paljon ennen Kokoomuksen talkoohanskoihin tarttumista on yhteisiä asioita hoidettu sukujen, naapurien, harrastuspiirien ja ystävysten kesken.

Uskon jopa oman poliittisen osallistumisentarpeenikin olevan talkoohengen täyttämästä lapsuudesta lähtöisin. Muistan jo vaahtosammuttimen kokoisena olleeni osa talkoohenkeä kesäisillä uimaretkillä, missä äidit kaitsivat vuorotellen koko kylän lapset, jotta vapaavuorolaiset saivat jäädä kotiin hoitamaan rauhassa kotitöitä tai tekemään ostoksia lähikaupungissa.

Opittuani järjestelmällisempää liikkumista muuttui talkoilla tehtävien töiden luonne vaikeutuen taitojen kehittymisen myötä. Kaikkien odotettiin osallistuvan yhteiseksi hyväksi koituvaan työntekoon. Naapuruston saunapuut kannettiin talveksi liitereihin, perunat nostettiin, pensasaidat leikattiin ja vanhusten ikkunat pestiin ja marjat säilöttiin talkoovoimin koko kylän tuella. Parasta, ainakin säilyneiden mielikuvien mukaan, olivat heinäpeltoja omistavien sukulaisten luona vietetyt heinäntekoviikot. Kurjaa taisivat olla ainoastaan toivottoman aikaiset aamuherätykset, joihin emme sisarusten kanssa toimihenkilöperheen lapsina olleet lomilla tottuneet. Velvollisuudentunto tosin kehittyi.Harrastuksia maalaiskylässä olivat pyhäkoulun, kirjaston ja urheilukentän lisäksi nuorisoseuratalo, naapurien lasten huoneet ja lähimetsät sekä naapurien hevoset. Talkoilla järjestimme itse lentopalloa, tanhu- ja voimisteluharjoituksia, tansseja, näytelmäkerhoa, partiota, ratsastuskoulua sekä erilaisia urheilukilpailuja, nuorisokerhoja ja juhlia. Siis oppimista ja vaikuttamista itse tekemällä, passiivisen odottamisen sijaan.

Politiikkaan lähtö olikin luonnollinen jatkumo eräänlaisena talkoohengen ilmentymänä – yhteisten asioiden järjestelyä, loppuunsaattamista, kurssin ohjaamista. Elämänkaaren edetessä muuttuivat myös talkoilla hoidettavien asioiden ja tilanteiden syyt sekä sisältö.

Kotoa jo lapsena opittu yhteisten asioiden hoito, heikompien tukeminen ja omatoimisuus asioiden loppuun saattamisessa siirtyivät pienten lasten vanhempana kerhotoimintaan, koulujen johtokuntiin ja seurakuntapäättäjäksi. Työelämässä asiakkaiden ja potilaiden asioiden selvittäminen sujuvoitui huomattavasti aluepoliitikon roolissa vuodesta 2000 alkaen. Visio, usko ja tahtotila olla mukana luomassa vielä parempaa (ja kuntoutusmyönteisempää) kotikaupunkia, Helsinkiä, sai hakeutumaan kaupunginvaltuustoon v. 2004 – talkootyöhön meidän kaikkien (ja varsinkin asiakkaitteni) hyvinvoinnin edistämiseksi. Kun kerran harava heilui keveästi mutta painokkaasti pääkaupungissa, niin miksei samalla koko Suomessa?

Sekä valtuusto- että eduskuntatyöskentely on kuitenkin osoittanut talkootermille selkeän uhan. Palkattomien, vapaaehtoisten, yhteisten asioiden ja tekojen toteuttamisen suurin uhka on liian lyhyt 24 tuntia, ei suinkaan ihmisten välinpitämättömyys, itsekkyys tai laiskuus. Mutta kuinkahan pitkä mahtoi aiempien sukupolvien talkootyöläisten 24 tuntia olla silloisin työviikkotunnein, kodinkonein ja liikennevälinein? Taitaa nyky-talkoopolvella vielä olla hieman asenteissa korjaamista.

talkoohanskoin kuntavaaleissa
Arja Karhuvaara
helsinkiläinen kaupunginvaltuutettu
kansanedustaja