Ala-asteen opettaja soitti kotiin. Kertoi vanhemmilleni, että kyllä sillä Sampsalla muuten menee hyvin, mutta voisi keskittyä hieman enemmän omiin asioihinsa.

Vaikuttaminen taitaa olla verissä. Väitän, että se on verissä meillä kaikilla. Haluamme tarttua havaitsemiimme epäkohtiin, vaikka ne eivät koskisikaan itseä juuri sillä hetkellä. Välinpitämättömyys ei ole ihmiselle luontaista.

Ala-asteen jälkeenkään en ole päässyt vimmasta parantaa maailmaa. Lukiolaisten liitosta päädyin koulun johtokuntaan, ylioppilaskunnasta tiedekuntaneuvostoon.Porin kaupunginvaltuustoon hain jo opiskeluaikana. Vaalit kävin Turusta ja ensimmäisen valtuustokevään reissasin Porin ja Uppsalan väliä. Viking Linen rahtaripaikat tulivat tutuiksi.

Seuraavalla valtuustokaudella huomasin olevani koulutuslautakunnan puheenjohtaja. Pian valtuustoryhmämme puheenjohtaja ja hallituksen varapuheenjohtaja. Viimeisen kauden olen saanut johtaa puhetta Porin kaupunginvaltuustossa.

Sana "kunnallispolitiikka" ei ole kovin houkutteleva termi. Itse asiassa on vaikea keksiä vetelämpää sanaa. Sanan taakse kätkeytyy kuitenkin ihan oikeaa elämää, oikeita ihmisiä, perheitä, yrityksiä. Kunnanvaltuusto on oikea paikka vaikuttaa meitä lähellä oleviin kysymyksiin: Löytyykö lapsillemme päivähoitopaikkaa, riittävätkö auttavat kädet terveydenhuollossa, mitä reittiä linja-auto kulkee, tuleeko sitä lähikauppaa vai eikö sitä tule, rakennetaanko uusille asuin-alueille kaukolämpöverkko, päästetäänkö pururata sammaloitumaan?

Kunnallispolitiikassa talkooaate toteutuu. Kyse on siitä, että paikat laitetaan kuntoon. Jos paikat ovat rempallaan, jonkun on laitettava rukkaset käteen ja ryhdyttävä hommiin. Mitä enemmän tekijöitä, mitä useampaa kiinnostaa, sitä kevyemmin työ saadaan tehdyksi.

Toki politiikkatalkoissakin on niitä, joita houkuttelee vain makkara ja talkookalja. Ei niin, etteikö grilliruoka houkuttelisi, mutta isoisäni antoi mieleenpainuvan neuvon: "Tee aina se, mitä sinulta odotetaan ja vähän päälle."

Kokoomuksessa tämä henki näkyy. Sen jälkeen makkarakin maistuu paremmalta.

Me kokoomuslaiset olemme tottuneet potkimaan palloa samaan maaliin. Joillakin muilla on nähty omille nilkoille potkimistakin. Hyvässä joukkueessa on hyökkääjiä niin vasemmalla kuin oikeallakin laidalla. Puolustus ei saa pettää ja vastustajan hyökkäykset torjutaan porukalla. Kaikki lähtee kuitenkin joukkuehengestä. Sitä ei horjuteta.

Kuntavaaleissa kaikki ehdokaslistan äänet lasketaan yhteen. Vasta sen jälkeen ehdokkaat saamia äänimääriä vertaillaan. Parhaiten me saavutamme tavoitteemme, kun annamme täyden tuen jokaiselle kokoomusehdokkaalle.

Lokakuun kolmantena viikonloppuna saavutamme tavoitteemme: Kokoomus tekee maalin. Silloin kokoomus on Suomen suurin kuntapuolue!

Sampsa Kataja
Kirjoittaja on kokoomuksen varapuheenjohtaja ja kansanedustaja Satakunnan vaalipiiristä.

Talkoot – ikivanha yhdessä palkatta tekemistä ja projektien toteuttamista kuvaava sana – on ollut käytäntö suomalaisessa yhteiskunnassa monien sukupolvien ajan. Paljon ennen Kokoomuksen talkoohanskoihin tarttumista on yhteisiä asioita hoidettu sukujen, naapurien, harrastuspiirien ja ystävysten kesken.

Uskon jopa oman poliittisen osallistumisentarpeenikin olevan talkoohengen täyttämästä lapsuudesta lähtöisin. Muistan jo vaahtosammuttimen kokoisena olleeni osa talkoohenkeä kesäisillä uimaretkillä, missä äidit kaitsivat vuorotellen koko kylän lapset, jotta vapaavuorolaiset saivat jäädä kotiin hoitamaan rauhassa kotitöitä tai tekemään ostoksia lähikaupungissa.

Opittuani järjestelmällisempää liikkumista muuttui talkoilla tehtävien töiden luonne vaikeutuen taitojen kehittymisen myötä. Kaikkien odotettiin osallistuvan yhteiseksi hyväksi koituvaan työntekoon. Naapuruston saunapuut kannettiin talveksi liitereihin, perunat nostettiin, pensasaidat leikattiin ja vanhusten ikkunat pestiin ja marjat säilöttiin talkoovoimin koko kylän tuella. Parasta, ainakin säilyneiden mielikuvien mukaan, olivat heinäpeltoja omistavien sukulaisten luona vietetyt heinäntekoviikot. Kurjaa taisivat olla ainoastaan toivottoman aikaiset aamuherätykset, joihin emme sisarusten kanssa toimihenkilöperheen lapsina olleet lomilla tottuneet. Velvollisuudentunto tosin kehittyi.Harrastuksia maalaiskylässä olivat pyhäkoulun, kirjaston ja urheilukentän lisäksi nuorisoseuratalo, naapurien lasten huoneet ja lähimetsät sekä naapurien hevoset. Talkoilla järjestimme itse lentopalloa, tanhu- ja voimisteluharjoituksia, tansseja, näytelmäkerhoa, partiota, ratsastuskoulua sekä erilaisia urheilukilpailuja, nuorisokerhoja ja juhlia. Siis oppimista ja vaikuttamista itse tekemällä, passiivisen odottamisen sijaan.

Politiikkaan lähtö olikin luonnollinen jatkumo eräänlaisena talkoohengen ilmentymänä – yhteisten asioiden järjestelyä, loppuunsaattamista, kurssin ohjaamista. Elämänkaaren edetessä muuttuivat myös talkoilla hoidettavien asioiden ja tilanteiden syyt sekä sisältö.

Kotoa jo lapsena opittu yhteisten asioiden hoito, heikompien tukeminen ja omatoimisuus asioiden loppuun saattamisessa siirtyivät pienten lasten vanhempana kerhotoimintaan, koulujen johtokuntiin ja seurakuntapäättäjäksi. Työelämässä asiakkaiden ja potilaiden asioiden selvittäminen sujuvoitui huomattavasti aluepoliitikon roolissa vuodesta 2000 alkaen. Visio, usko ja tahtotila olla mukana luomassa vielä parempaa (ja kuntoutusmyönteisempää) kotikaupunkia, Helsinkiä, sai hakeutumaan kaupunginvaltuustoon v. 2004 – talkootyöhön meidän kaikkien (ja varsinkin asiakkaitteni) hyvinvoinnin edistämiseksi. Kun kerran harava heilui keveästi mutta painokkaasti pääkaupungissa, niin miksei samalla koko Suomessa?

Sekä valtuusto- että eduskuntatyöskentely on kuitenkin osoittanut talkootermille selkeän uhan. Palkattomien, vapaaehtoisten, yhteisten asioiden ja tekojen toteuttamisen suurin uhka on liian lyhyt 24 tuntia, ei suinkaan ihmisten välinpitämättömyys, itsekkyys tai laiskuus. Mutta kuinkahan pitkä mahtoi aiempien sukupolvien talkootyöläisten 24 tuntia olla silloisin työviikkotunnein, kodinkonein ja liikennevälinein? Taitaa nyky-talkoopolvella vielä olla hieman asenteissa korjaamista.

talkoohanskoin kuntavaaleissa
Arja Karhuvaara
helsinkiläinen kaupunginvaltuutettu
kansanedustaja

Miten ammattitoimittajasta tuli poliitikko? Tähän kysymykseen olen saanut vastata kerran jos toisenkin. Itse asiassa vastaus on ollut helppo. Jos on vuosikymmeniä tarkkaillut politiikkaa ja poliitikkoja, kerrankos sitä ihminen erehtyy kuvittelemaan, että tuotakin voisi kokeilla.

Olen siis sattumapoliitikko.

Ensimmäinen kausi osui 90-luvun alkuun, jolloin Suomi vajosi syvään lamaan.
Aika oli hurjaa. Esko Ahon ja Iiro Viinasen johdolla Suomi selvisi jotenkuten - velkarahalla. Nyt tätä velkaa yritetään lyhentää niin paljon kuin valtiontalouden rahkeet antavat myötä.

Sitten tuli vuosi 1995 ja eduskuntavaalit. Tuloksena oli henkilökohtainen katastrofi. Palasin entiseen työpaikkaani ja toimittajan työhön 12 vuodeksi.
Lehtityö ja etenkin pääkirjoitustoimittajan työ oli niin monipuolista, ettei siinä ennättänyt turhia murehtimaan. En ajatellut edes paluuta politiikkaan ennen kuin 2000-luvun alkuvuosina.

Vuoden 2004 kunnallisvaaleissa olin Oulun kokoomuksen ääniharava. Vaikka olin untuvikko kunnallispolitiikassa, pääsin kuitenkin kaupunginhallitukseen, kuntapolitiikan ytimeen. Kun kansanedustajana jouduin luopumaan hallituspaikasta vuosi sitten, olin murheellinen. Samalla ajauduin ulkoraiteelle Oulun kaupungin asioista, tiedon lähteistä, tapahtumien ytimestä.

Kaupunginhallitus on kunnallispolitiikan ehdottomasti tärkein foorumi.

Valtuusto päättää, mutta hallitus on tiedon tulvan tulkitsijana ja käytännön toteuttajana ylivoimaisessa asemassa.

Oulu on erikoinen kaupunki, kuten sen murrekin. Se on avoin ja sulkeutunut, kiivas ja hidas. Teknologia ja kulttuuri kukoistavat rinta rinnan. Oulun kunnallispolitiikkakin on hyvin omintakeista. Kaupungin, yliopiston, tutkimuslaitosten ja yritysten ja muiden laitosten yhteistyöllä on synnytetty Oulun ihme. Mutta kyllä me osaamme kiistelläkin.

Me kiistelemme kallioparkista, matkakeskuksesta, rotuaarista ja torista. Meillä oli viisautta säilyttää Merikoski ja energiatuotanto omissa käsissämme, mutta emme ymmärrä rakentaa polttolaitosta, joka jalostaisi jätteet energiaksi.

Me olemme ylpeitä yliopistosta ja teknologiaosaamisesta, mutta riitelemme, pitääkö peruskoulussa olla 6 vai 9 luokkaa. Me riitelemme ihan tosissaan, tarvitaanko koulukaupunkiin lukemattomia lukioita vai tultaisiinko toimeen vähemmälläkin. Me rakennamme hienoja julkisia rakennuksia, mutta emme riittävästi hoivakoteja vanhuksille. Eikä meillä ole terveyskeskussairaalaa.

Tällaisia ovat oululaiset. Vihaavat ja rakastavat, rakentavat ja purkavat yhtä aikaa. Ei meitä muut ymmärrä kuin toiset oululaiset. Avojalakaset ja tullista tulleet.

Kuntalaiset, siis myös oululaiset, tarvitsevat toivoa ja uskoa tulevaisuuteen.

Tule siis mukaan siivittämään kokoomus maan suurimmaksi puolueeksi. Me teemme toiveista totta. Kannustavuus, suvaitsevaisuus, sivistys ja välittäminen ovat kokoomuksen arvoja, joiden turvin on helppo rakentaa parempaa Suomea ihmisten hyväksi.

Kirjoittaja on kokoomuksen kansanedustaja Oulun vaalipiiristä ja Oulun kaupunginvaltuuston jäsen.