Miten ammattitoimittajasta tuli poliitikko? Tähän kysymykseen olen saanut vastata kerran jos toisenkin. Itse asiassa vastaus on ollut helppo. Jos on vuosikymmeniä tarkkaillut politiikkaa ja poliitikkoja, kerrankos sitä ihminen erehtyy kuvittelemaan, että tuotakin voisi kokeilla.

Olen siis sattumapoliitikko.

Ensimmäinen kausi osui 90-luvun alkuun, jolloin Suomi vajosi syvään lamaan.
Aika oli hurjaa. Esko Ahon ja Iiro Viinasen johdolla Suomi selvisi jotenkuten - velkarahalla. Nyt tätä velkaa yritetään lyhentää niin paljon kuin valtiontalouden rahkeet antavat myötä.

Sitten tuli vuosi 1995 ja eduskuntavaalit. Tuloksena oli henkilökohtainen katastrofi. Palasin entiseen työpaikkaani ja toimittajan työhön 12 vuodeksi.
Lehtityö ja etenkin pääkirjoitustoimittajan työ oli niin monipuolista, ettei siinä ennättänyt turhia murehtimaan. En ajatellut edes paluuta politiikkaan ennen kuin 2000-luvun alkuvuosina.

Vuoden 2004 kunnallisvaaleissa olin Oulun kokoomuksen ääniharava. Vaikka olin untuvikko kunnallispolitiikassa, pääsin kuitenkin kaupunginhallitukseen, kuntapolitiikan ytimeen. Kun kansanedustajana jouduin luopumaan hallituspaikasta vuosi sitten, olin murheellinen. Samalla ajauduin ulkoraiteelle Oulun kaupungin asioista, tiedon lähteistä, tapahtumien ytimestä.

Kaupunginhallitus on kunnallispolitiikan ehdottomasti tärkein foorumi.

Valtuusto päättää, mutta hallitus on tiedon tulvan tulkitsijana ja käytännön toteuttajana ylivoimaisessa asemassa.

Oulu on erikoinen kaupunki, kuten sen murrekin. Se on avoin ja sulkeutunut, kiivas ja hidas. Teknologia ja kulttuuri kukoistavat rinta rinnan. Oulun kunnallispolitiikkakin on hyvin omintakeista. Kaupungin, yliopiston, tutkimuslaitosten ja yritysten ja muiden laitosten yhteistyöllä on synnytetty Oulun ihme. Mutta kyllä me osaamme kiistelläkin.

Me kiistelemme kallioparkista, matkakeskuksesta, rotuaarista ja torista. Meillä oli viisautta säilyttää Merikoski ja energiatuotanto omissa käsissämme, mutta emme ymmärrä rakentaa polttolaitosta, joka jalostaisi jätteet energiaksi.

Me olemme ylpeitä yliopistosta ja teknologiaosaamisesta, mutta riitelemme, pitääkö peruskoulussa olla 6 vai 9 luokkaa. Me riitelemme ihan tosissaan, tarvitaanko koulukaupunkiin lukemattomia lukioita vai tultaisiinko toimeen vähemmälläkin. Me rakennamme hienoja julkisia rakennuksia, mutta emme riittävästi hoivakoteja vanhuksille. Eikä meillä ole terveyskeskussairaalaa.

Tällaisia ovat oululaiset. Vihaavat ja rakastavat, rakentavat ja purkavat yhtä aikaa. Ei meitä muut ymmärrä kuin toiset oululaiset. Avojalakaset ja tullista tulleet.

Kuntalaiset, siis myös oululaiset, tarvitsevat toivoa ja uskoa tulevaisuuteen.

Tule siis mukaan siivittämään kokoomus maan suurimmaksi puolueeksi. Me teemme toiveista totta. Kannustavuus, suvaitsevaisuus, sivistys ja välittäminen ovat kokoomuksen arvoja, joiden turvin on helppo rakentaa parempaa Suomea ihmisten hyväksi.

Kirjoittaja on kokoomuksen kansanedustaja Oulun vaalipiiristä ja Oulun kaupunginvaltuuston jäsen.